Tällä mielelläni ja erilaisilla kokemuksilla ajattelin alkaa purkamaan itseäni ainakin hetkeksi tänne.

Tällä hetkellä on menossa vanhempieni ero. Olen muuttanut auttamaan heitä pieneen kylään, koska isäni ja meidän lapsien synnyinkoti menee myyntiin. Voin kertoa, että tavaraa tavalla jos toisella on 36 vuoden aikana kertynyt!

Erityisen haastavaa tästä minulle on tehnyt se, että itselläni on mielialahäikkä -noin lyhykäisyydessään-, lähinnä bipolaarinen mieli ja sen semmoista.. anyway, kummallakin vanhemmallani on kriisi menoillaan..50-ikävuoden. Eroavat ja siihen monta muuta solmua lisää. Ero on tuonut esiin mm. kysymyksen pitäisikö minun teetätyttää isyystesti; -kovin hassua mielestäni, koska olen aina vähän miettinyt, että kuulunko edes koko perheeseen ;D Eihän tuota voi ottaa kuin huumorilla... Ja mitä se lopulta muuttaisi; isä pysyisi isänä, olisi se sitten biologinen tai ei, hänkin minut on kuitenkin kasvattanut.

Ero on myös aina rankkaa Kaikille perheessä... sitä ei pitäisi vanhempien unohtaa koskaan, sen sijaan, että katselevat omiin napoihinsa ja syyttelevät toisiaan. Isän itsemurha-aikeet ovat yksi syy myöskin minun tulooni tänne. Paikkaan mistä ei ole kovinkaan hyviä muistoja. 9 vuotta koulukiusausta sai aikaan sen. Kaunis paikka noin muuten.

Joku kavereistani luonnehti, että "olet sitten mennyt sodan keskelle viestin tuojaksi!" -Mitäpä siihen toteamaan; *huokaus* -Niiiin... (mutta en myöskään kykenisi antamaan itselleni anteeksi jos En olisi täällä.. kun viettää puhelimessa monta tuntia jutellen jomman kumman vanhemman kanssa, joka itkien kertoo asioita.. kukapa ei tuntisi, että "voi kumpa voisin auttaa, voi kumpa voisin olla edes läsnä!"  Itse olen pohjimmiltani ihminen, joka on aina saanut elämässä sen osan, joka lähinnä kuuntelee ihmisiä, osaan olla hyvinkin avoin itsekkin ja olen toki omiakin ongelmiani jakanut, ehkä suomalaisuuden huomioon ottaen ehkä liiankin kanssa. Empatiaa, sympatiaa, sitä on, mutta nyt opettelen vetämään tosissaan niitä rajoja. Korkea aikakin jo on.

ADHD, se paljon puhuttu, hölynpölyksikin leimattu nimike... Ennen kuin sillä oli edes nimi, siitä sain käydä alkuluokilla koulupsykologilla ja erinäisissä tutkimuksissa. Kivi, sellainen minkä oloa en edes kyennyt tajuamaan, sen painoa varsinkaan, vierähti sydämeltä, siltä se tuntui, kun lopulta kävin testeissä. Onneksi teini-ikä muutti tuota itsessäni, parempaan suuntaan =) Onneksi siihenkään ei ole tarvinnut pillereitä nappailla, ne, kun ei ole koskaan olleet oikein "minun juttu"/niiden kaveri ole. Ja miksi mainitsin ADHD:n; lähinnä hahmotusta minkälainen ihminen, purkamista.

Kriisi

-Vanhempien ikäkriisi ja parisuhde kriisi, omassa elämässä jonkinmoinen "käänne" tällä hetkellä menossa.

Henkimaailma. Se mistä ei senkään takia saisi puhua, koska se menee henkilökohtaisemmaksi kuin monet muut asiat päittäin, vaikka suhteistakin puhuttaisiin.

Henkimaailmalla tarkoitan sitä mitä vanhempien välissä tapahtuu. Sitä mitä isä ei ymmärrä ja äiti ei jaksa enää puolustaa; Reiki. Googlesta löytyy, itse en jaksa tässä selittää. Itse olen sillä mielellä, että tahtoisin kokeilla; sillä sitten tietää sopiiko itselle, millaista oli jne. Jokaisen oma asia mihin, miten, kuinka paljon jne. uskoa. Siihen en kyllä mene "ronkkimaan". Monilla, kuten itsellänikin on tämä; "jos et tule tyrkyttämään sitä minulle, niin kaikki on ihan ok". Ennemmin käsitän minkä vain uskonnon/uskomisen hyväksi sille ihmiselle, jos se antaa sinulle voimaa, mielenrauhan, johonkin mihin tukeutua, kun oikein elämä potkii. Onhan minuakin yritetty käännyttää muslimiksi, mutta niin, se, kun on jokaisen oma asia pohtia asioita jne.

Kiteytän tässä ajatuksiani niin menneestä kuin nykyhetkestäkin. Kaikki on vähän niin ja näin. Tällä hetkellä ei ole omaa asuntoa, ei työtä; -niitä asioita, joita yhteiskunnassa jokaisella "kunnon kansalaisella pitäisi olla", sosiaalinen paine tässäkin mielessä suorastaan vie mielen äyräiden partaalle, kunnes ratkeaa paineen alla itkemään. Syy minkä takia ei ole, on lähinnä oma valinta; tahdoin tulla tänne auttamaan, tahdoin keskustella, tahdoin (kerrankin elämässäni kokeilla toisenlaista valintaa). Ei ainaisesti sitä: paniikissa "iik! Ei ole töitä! Nyt jotain, ihan sama mitä, äkkiä, äkkiä!!" Tätä rataa olen jo mennyt niin monta vuotta, nähnyt niin monta pätkätyötä, vakinaistakin suhdetta, erilaisia aloja, ollut myös yksityisyrittäjänä. -Ei enää! Nyt riittää! Kuuntelen itseänikin, omaa vointiani, jaksamistani, mahdollista tulevaisuutta; "mitä tahtoisin tehdä isona". Tuo "mitä tahtoisin tehdä isona" -jotenkin kalskahtaa vanhanaikaiselta ajatukselta.. Eikö se ole nykyään, työttömyyden ja tarjonnan lukien yhteen: jotain mistä saa jotakin palkkaa, oli se koulutus mikä tahansa sitten. Aina tuntuu olevan niitä, jotka tekevät halvemmalla, nopeammin..toisaalta, jossitellessa aina toisinkin päin, tietenkin. Ulkoistetaan, sitäpä sitä. Mutta eipä siitä nyt.

Eikö ihmisen pitäisi kuunnella kuitenkin itseään? Eikö täällä ihan itselle eletä? Ei kenenkään takia tai vuoksi. Eikö ihmisten pitäisi pysähtyä kuuntelemaan itseään? -näitä lähinnä kelaillut tässä jokusenkin kuukauden, koittaen harjoittaa itsessään. Lammasmainen kun koko elämäni ollut. (Hihnassa talutettava, sanoo kyllä ja kiittää päälle, jolle on "aika sama" minne mennään, koska ei tarvitse päättää itse/ei ole aikaa miettiä vastausta sen paremmin). Olenko sitten ikinä ollut suhteessa missä toisen kunnioitus olisi ollut kohdillaan? -Hyvä kysymys. Sen tiedän, että pahimmillaan painajaismaisissa suhteissa, esimerkkinä/pohjanoteerauksena suhde missä toinen "osoittautui" manipuloivaksi, valehtelevaksi juopoksi. Niin, voi katsoa sitten peiliin sen suhteen, että kuinka kauan tutustuttiin, ja sen suhteen kuinka tunnepitoisesti, ei järjellisesti olen aina suhteisiin mennyt, tähän astisen elämäni. Järjellä ei ole koskaan ollut sijaa, vain tunteilla ja ne ovat vieneet todella.. ja pahasti myös karille. Se peili..oli varmaankin perseessä silloin *nauraa*. Öh, no, kantapäänhän kautta sitä lähinnä ihminen oppii -jostain lukeneena.

Miksi sitten ihminen monesti pitää sisällään ajatuksia, asioita, jotka ovat, kun tarkemmin mietitään "miljoonia vuosia sitten elettyjä, ns. keksittyjä". Ihan kuin se olisi jotakin uutta.. tietenkin sille ihmiselle se voi olla uusi, tuntematon kokemus, esim. kun toinen suhteessa olija pettää. Tämäkin tuttua, paristakin suhteesta. Mutta siihen, että miksi? Itse olen suhteellisen avoin ihminen, monet ovat sanoneet niin, että "ihmeellinen ja toisenlainen suomalainen", jotka siis esim. tulleet Unkarista suomeen asumaan ja heihin tutustunut. Eli "liian avoin" siinä mielessä. No niin, kaikilla tietenkin omat rajansa. Tarkoitan ihmisten puhumattomuutta suhteista, juurikin niistä samaisista ongelmista, asioista, kriiseistä, suunnan muutoksista jne. mitä kaikkien elämät pitävät sisällään. On mahtavaa tavata ihminen, joka lähtee "samalle viivalle" puhumaan asioista ja on avoin. Ikäänkuin "kädet avoinna" -niissä ei ole ennakko ajatuksia, ei aseita, ei puoltavaa taikka päinvastoin. Sitä minä kunnioitan. Avointa mieltä. Itsenikin mukaanlukien, "helpommin sanottu kuin tehty". Sananlaskuja suomenkieli täynnä, niinpä niin.

Ulkomailla jonkin verran käyneenä, asuneenakin puolisen vuotta, totean aina, "kyllä se suomalaisuus on niin sitkaassa minussakin". Siellä jos missä tunnistaa juurensa.

Tästä minun perheestäni, isästä, äidistä, siskosta: jokainen niin eripari sukka, että onhan tämä värikästä. Värillä tarkoitan niin erilaisia persoonia. Tilanne vain on tulessa. Pahinta voi pelätä, mutta turha surra ennalta, aivan kuten jonkun ihmisen tulevaa kuolemaa, joka on tärkeä itselle; kyllä sitä kerkiää sitten varmasti suremaan, kun se aika tulee, ja sen jäljestäkin. Mutta eletään ensin.

Uusi ruokavalio. Sellaisen + meditaation aloitin; parempaa ei voi toivoa, kun alkaa kuuntelemaan itseään, vaivojaan, huomaamaan, hengähtämään, näkemään "tuon kun tein noin niin se vaikuttaa tuohon ja tuohon ja tuohon itsessä". Kun itsekkin voi paremmin, on "varoja" millä sitten jelpata muitakin. Mitäköhän muita "itsestään selvyyksiä" tähän tulen kirjoittamaan, mietin..

Niin, uusi ruokavalio, siinä sivussa jumpan, meditaation, voin kertoa, että on itselle tehnyt hyvää. Ainoa on se, että tunnen kuinka olen "vaipumassa" kaikesta hyvästä minkä aloitin omalla kohdallani pois, koska kaikenlaiset voimat tuntuvat olevan vähissä... Fyysinen, henkinen..oma maltti. Masennus, depressio, tuttu niin monelle...vittumainen itselle.. (ja kyllä, koko perheelle, varsinkin kuin semmoista ei "tunnisteta/tunnusteta", että jossakin ihmisessä niin voisi olla).

Itse olen käynyt jos jonkinmoisilla psykiatreilla, psykologeilla, terapeuteilla, kriisiavussa aikanaan juttelemassa monien vuosien mittaan... On kokemuksia niin hyvässä kuin huonossakin. Perhe ei ole valmis menemään juttelemaan kenellekkään. Isä ainakaan viimeisempänä, tästä monasti ollut juttua, suositellut ja vaikka mitä puhelinnumeroistakin saakka kaivaneena niin äidille kuin isällekkin. Juttuhan on niin etten enempää voi tarjota kuin kuuntelevan olkapääni ja nämä hommat mitä olen täällä tehnyt. En ole koulutettu psykologi enkä muukaan vastaava, ja se puolueeton mielipide pitäisi olla ihmiseltä, joka ei tunne näitä kahta. Puolueeton olen ollutkin, ja tuonut oman näkemykseni tietenkin julki.

On olemassa tila, jossa meissä on samaa äidin kanssa; kumpikin "on paikalla, mutta on poissa" samaan aikaan. Suhteellisen ahdistava tilanne tuo on töissä, jossa siitä on aikanaan minulle huomautettukin. Olen fyysisesti paikalla, mutta mielessäni ihan jossakin muualla, kontaktia minuun ei silloin oikein saa. Tila painaa päälle tiedostamatta ja kun tarkemmin olen miettinyt tuota niin se on aika pelottavaa. "Ihminen itsensä ulkopuolella", vai miten sitä kuvailisi. Joku vuosi myös kuvailla "sielu ei ole paikalla ruumiissa". Mutta lähinnähän tämä kaikki on päässä. Se tila on vain ahdistava, jos on silloin "pakko olla jossakin missä on ihmisiä", esim. töissä. Eräs työkaverini kertoi, että silloin olen hyvinkin "hymytön ja robottimainen", tarkoitti, että teen kyllä työni, mutta inhimillisyys..toisten huomiointi, jutteleminen toisille, tauot jne. jäävät pois. Huomannut, että siinä tilassa tahtoisi "olla vain rauhassa" ikäänkuin. Ikävää tämä on äidin kanssa, kun sen huomaa, että toinen on pöydän toisella puolella, mutta "ketään ei ole paikalla". Pitää muistaa ettei se "vika" ole silloin itsessä taikka jutuissa, vaan toisen ihmisen päässä ja niissä asioissa, täysin ja aivan kuten omassanikin.

Umh, ehkä tämä on tässä tältä illalta ja yöltä.